Opettaja -lehti
kolumni 5.6.2006


Koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaa sekä eheytetyn koulupäivän ideaa koskeneessa keskustelussa on aivan oikein nostettu esiin vaara siitä, että kotien kasvatusvastuu siirtyisi uudistusten kylkiäisenä yhteiskunnan harteille. Näin ei tietenkään saa olla. Päinvastoin yhteiskunnan toimien - sekä kouluun että aikuisten työelämään liittyen - tulee olla sellaisia, että ne antavat lapsille ja heidän vanhemmilleen aidot valinnan mahdollisuudet hyvään kasvuun ja kasvatukseen. Aikuisten maailman urakka on yhteinen.

Suomalaisissa kouluissa lasten kasvattamista on aina pidetty kunniatehtävänä. Keinot ovat historian saatossa vaihdelleet karsserista kaiken hyväksyntään. Tänä päivänä voidaan liikoja kehumatta kuitenkin sanoa, että osaavan ja hyvin koulutetun opettajakunnan ansiosta peruskoulunsa päättävät nuoret menevät tiedon ja taidon sukupolvivertailussa ohi meistä, jotka mielellämme muistutamme kuinka ennen vanhaan sentään osattiin asiat hoitaa mallilleen. Tulokset puhuvat tässä puolestaan.

Mutta ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Koulunkäynti ei kaikille ota maistuakseen, ei peruskoulussa eikä sen jälkeen. Pieni osa ei pääse edes perusopetuksesta läpi. Vaikka koulunkäyntiä lukioon tai ammattikouluun jatkettaisiinkin, on useille koululaisille kasaantunut ongelmia siinä määrin, että koulunkäynti tuntuu vaikealta.

Kenen syy, että "suksi ei luista"? Vastuu tässäkin on yhteinen. Ongelmien ehkäisemiseksi tarvitaan viihtyisämpää ja hyvinvoivempaa kouluyhteisöä, jossa hyvinvointi tavoittaa kaikki. Tiedän, että ongelmien kanssa päivittäin silmitysten oleva opettaja voi hymähtää tähän, että tuollaisia korulauseita on helppo pudotella sieltä jostain utopian laidalta. Totuus kuitenkin on, että on vähennettävä koulukiusaamista, kehitettävä oppilaille osallistumisen muotoja, ja kehitettävä yhteistyötä koulun ja kotien välillä.

Näihin tavoitteisiin pääsemiseksi meidän on tarjottava lasten sosiaaliselle kehitykselle tukea. Erityisesti on vähennettävä lasten yksinoloa, annettava eväitä hyviin vapaa-ajanviettotapoihin ja tuettava lasten kasvua yhteisön jäseneksi.

Pienten lasten kohdalla myönteistä kehitystä tukee hienolla tavalla jo nyt aamu- ja iltapäivätoiminta, joka vakinaistettiin lainsäädännöllä ja laajennettiin lisäämällä rahoitusta merkittävästi. Äskettäin valmistuneen arviointiraportin mukaan tämän toiminnan avulla on voitu aidosti tukea lasten kasvatusta ja lisätä heidän mielenkiintoaan koulua kohtaan. Yhteistyö kodin ja koulun välillä sujuukin nyt entistä paremmin.

Näiden tulosten pohjalta on selvää, että koulupäivän rakenteen kehittäminen perusopetuksen puolella on elintärkeää lasten ja nuorten oppimistulosten, oppimaan oppimisen ja tasapainoisen kasvun tukemiseksi. Tätä toimintaa laajennetaan ensi vuonna yhdellä päivittäisellä eka- ja tokaluokkien lisätunnilla. Lisäksi selvitetään mahdollisuudet laajentaa toimintaa ylemmille luokille.

Idea koulupäivän eheyttämisestä on jatkumo tälle toiminnalle. Toteutuessaan se tuo vastaavankaltaisen mahdollisuuden kaikille koululaisille. Eheytetty koulupäivä tarkoittaa rytmin vaihtoa rauhallisempaan, kiireettömämpään ja yksilöllisiä vaihtoehtoja sallivampaan suuntaan.

Se voi perustua vain ja ainoastaan vapaaehtoisuudelle. Eheytetty koulupäivä vähentää koulutyön pakonomaisuutta, kun se antaa lapsille - heidän ja heidän vanhempiensa niin halutessa - lisää mahdollisuuksia aktiiviseen osallistumiseen osaavassa ohjauksessa. Toiminta myös tarjoaa perheille tilaa yhdessäoloon yhteisenä aikana.

Koulutuksen kehittämiseksi on siihen kohdennettava rahoitusta. Tämän hallituskauden aikana koulutukseen on satsattu huomattavia lisäpanostuksia. Esimerkiksi mainitsemani aamu- ja iltapäivätoiminta käynnistettiin hallituksessa hyvässä yhteisymmärryksessä ollessani valtiovarainministeri.

Nykyisen hallituskauden aikana kaikkiin kunnille lisäkustannuksia aiheuttaviin uusiin tehtäviin on kohdistettu lakisääteinen valtionosuus. Merkittäviä lisäyksiä on tehty mm. esiopetuksen kuljetusetuun ja opettajien lisä- ja täydennyskoulutukseen.

Miksi viisas yhteiskunta, joka tähän mennessä on vahvasti laskenut menestyksensä perustaksi panostukset koulutukseen ja inhimilliseen kasvuun, yhtäkkiä täysin tyhmistyisi ja tekisi toisin. Kysymys on tietenkin arvovalinnoista sekä pehmeässä että kovassa, rahassa mitattavassa katsannossa. Kansakunta, joka unohtaisi lapsensa (tai vanhuksensa) olisi jo valmiiksi henkisesti rampa, mutta myös taloudellisesti tulevaisuudestaan piittaamaton. Suomi ei ole sellainen kansakunta. Siitä olen vakuuttunut.

Antti Kalliomäki
opetusministeri