Ehdotin joitakin viikkoja sitten, että SDP murtaisi vallitsevan poliittisen asetelman, jossa kaksi kolmesta suuresta puolueesta muodostaa ”vuorollaan” uuden hallituksen perustan, eikä muita vaihtoehtoja tunneta. Ehdotus on herättänyt vilkkaan keskustelun suuntaan jos toiseenkin, kiitos siitä. Minulle kysymys on Suomen suunnasta ja SDP:n kannatuksen kasvusta, jota ilman suunta ei nykymenosta muutu, vaikka kuinka haluaisimme. Ymmärrän kyllä, kun kysytään, missä on pihvin toinen puoli, siis ehdotukseni realismi. Siitä seuraavassa.
Ne ajat, jolloin vuosikymmenten työllä rakennettu suomalaisen sopimusyhteiskunnan malli ohjasi maan kehitystä, ja SDP toimi sen primus motorina, alkavat olla historiaa. Porvaripolitiikan suunta sekä puoluetasolla että työmarkkinoilla on selkeä: Irti tupoista, irti konsensuksesta, irti kolmikannasta ja samaan syssyyn irti SDP:n vaikutusvallasta kolmen suuren konsensuksessa ja hallituspeleissä. Kauniit puheet kolmikannasta ja vanhasta kunnon konsensuksesta toki elävät porvariretoriikassa, ja kesytetty SDP voi joskus mahtua hallitukseenkin vuorollaan, mutta SDP:n tavoittelemasta sopimusyhteiskunnasta on jäljellä vain rippeitä komean kuoren alla. Kolme kolmikannan tukijalkaa, tupo- järjestelmä, lainvalmisteluyhteistyö ja aito tuki hyvinvointivaltion rakennustyölle katoavat pala palalta takahorisonttiin.
Tässä näkymässä SDP rakentaa kyllä asiaan kuuluvia vastaehdotuksia porvarihallituksen politiikalle osoittaakseen olevansa vastavoima ja vaihtoehto sekä keskustalle että kokoomukselle, mutta miten ihmeessä viesti voisi uskottavasti upota äänestäjään, jonka tiedossa on, että kyseinen vaihtoehto pyrkii hallitukseen juuri jommankumman kanssa. Kansa ei ole niin yksinkertainen, että uskoisi tällaisen SDP:n tuovan mukanaan suuren suunnanmuutoksen ja toivon paremmasta niille, jotka sinänsä voivat olla asioista kanssamme samaa mieltä. Tässä poliittisessa asetelmassa muutoksen airuita haetaan muualta.
Hyvinvointivaltiota ne airuet eivät kuitenkaan pelasta. Se on meidän tehtävämme, mikä edellyttää huimaa kannatuksen kasvua. Sitä taas ei porvareiden meille osoittamista asemista hevin rakenneta. Edellisen laman jälkeen se vielä onnistui, koska äänestäjien usko sopimusyhteiskuntaan ja hyvinvointivaltioon sekä sosialidemokraatteihin niiden parhaana takaajana oli vahvaa. Nyt uskottavuus on rakennettava uusista asemista ja asetelmista. Se näyttää olevan esim. Paavo Lipposelle mahdoton asia ymmärtää. Mutta hän katseleekin meitä maan matosia, tai demariäijiä kuten hän kirjoitti, jostain sieltä valtiomiehen korkeuksistaan.
Suuri muutos maan politiikan suunnassa edellyttää siis suurta kasvua SDP:n kannatuksessa. Vastaavasti se edellyttäisi suurten porvaripuolueiden ratkaisevaa perääntymistä valitsemaltaan tieltä mm. veropolitiikassa ja ylipäänsä yhteiskuntapolitiikan suuntaamisessa. Kumpikaan ei toteudu - ei kannatuksen luja kasvu eikä porvarien perääntyminen - ellei SDP tarjoa ohjelma- ja asiaesitystensä katteeksi äänestäjille historiallisen muutoksen mahdollisuutta myös vaalien jälkeisen hallituksen perustassa kertomalla heille, että heidän kasvavalla tuellaan voidaan muodostaa myös hallitus, jossa kokoomus ja keskusta eivät ole mukana. Siinä vaihtoehdossa riski oppositiotaipaleen jatkumisesta on tietenkin selvä, mutta sitä se on vanhalla kaavallakin edetessä. Sitä paitsi vanhalla tiellä hallitukseen saakka edetessä menestystä paljon todennäköisempi tulos olisi se kaikkein huonoin vaihtoehto: osallisuus hallituksessa, jossa poliittisen voiman ja kannatuksen niukkuus johtaisi hyvinvointivaltion purkuun kansallisten lamatalkoiden nimissä. Sille tielle lähteköön ken haluaa. Minä en.
Antti Kalliomäki
Kirjoitus julkaistiin Uutispäivä Demarissa 19.08.2009 |
